Sunday, April 23, 2006

Pieni ja ketterä

Vaikka vertailu kuuluukin valhe-emävalhe-tilasto, niin on tilastoista löydettävissä usein julmaa kuvaa todellisuudesta. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa se, että perheyritykset kepittävät pörssiyhtiöt ja jopa globaalien jättien käytännössä koeteltuina markkinoille tuotavat tyttäret. Jos ajatukset puree aiheeseen, niin onhan se täysin luonnollista. Samat säännöt voi johtaa myös pienempään mittakaavaan.

Suurten yritysten johto joutuu toimimaan väistämättäkin erilaisten mittareiden ja välikäsien kautta kulkevan tiedon varassa. Tieto jalostuu matkalla ja kaikki ei tule perille. Mittareilla tuijoitetaan vain mitattaviin suureisiin ja usein vieläpä hyvinkin yksisilmäisesti rahan näkökulmasta. Käyttämättä jää paljon tietoa ruohonjuuri tasolla, pieniä, mutta arvokkaita yksityiskohtia, loppuasiakkaiden tarpeita, toiveita ja odotuksia. Siis tämä johdon osalta.

Toinen ongelma on omistuksen kasvottomuus. Olen nähnyt yrityksiä, joiden omistus on jossain valtameren takana ja yrityksiä, joiden omistajalla on kasvot. Nämä kasvolliset omistajat tuntevat ja kantavat vastuunsa. Asiakaspalvelu- ja asiantuntijayrityksissä tämä on ensiarvoisen tärkeää, koska tärkein pääoma on yrityksen henkilöstö. Henkilöstöstä huolehtiminen näkyy työhyvinvoinnissa, joka näkyy suoraa tehokkuudessa ja siitä seuraa parempi tulos. Mikä käsittääkseni on aina omistajien intresseissä.

Jos päätöksen teko ja toiminnan ydin ovat liian kaukana toisistaan, tulee väistämättäkin virhearviointeja ja vääriä päätöksiä. Vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee. Asiat ja ihmiset ovat vain numeroita papereilla. Muistan erään liiketyyppimuutoksen remontin keskellä, kun pieneen liiketilaan pöllähti pari ylimääräistä rullakkoa. Tilauksista vastaava johtaja ilmoitti tomerasti toimistolta, että ei pari rullakkoa nyt mitenkään voi olla tiellä. Kenttäväki ymmärsi yskän ja lähetti rullakot herran työhuoneeseen. Naurun saattelemana herra oppi kerralla paperin ja todellisuuden välisistä eroista huikean määrän.

Iso laiva kääntyy kömpelösti. Kippari ei näe, missä jokainen kulma laivasta menee. Siksi johtaminen on varovaista, ja nopeita muutoksia ei kyetä tekemään tai haluta epäonnistumisen pelossa tehdä silloin kun pitäisi. Kaiken pitää mennä protokollan mukaan, eikä kukaan halua kantaa vastuuta, varsinkaan epäonnistumisesta. Siksi näemme epäonnistumisia, joiden viimeinen oire on se, että hinta on ainoa kilpailukeino ja väkeä joudutaan vähentämään. Se kertoo karua kieltään siitä, että johto ei ole luova.

Pienen erityisosaajan elinkaari on monen tekijän summa. Todennäköisintä on, että yritys ja muutama keskeisin asiakas löytävät toisensa ja homma jatkuu tasaisesti hamaan tulevaisuuteen. Osa yrittää kasvaa liian nopeasti ja kuihtuu pois. Osa ei kykene sopeutumaan ja kuihtuu pois. Sitten on se vähemmistö, joka kasvaa isoksi isojen joukkoon.

Alkuun nopeasti kunnes jossain vaiheessa orgaaninen kasvu hidastuu. Siinä pisteessä yritys menettää pienen yrityksen kilpailuetuja ja alkaa muistuttamaan suurempia toimijoita. Kasvot alkavat katoamaan, johto joutuu toimimaan mittareiden varassa ja niin edesäpäin. Toisaalta huonompi vaihtoehto on se, että johto yrittää pitää kiinni jokaisest narusta, ei luota aidosti työntekijöihinsä ja kasassa on mainostoimistomainen kaaos.

Vaikka olisipa siihenkin olemassa ratkaisu, joka kenties voisi toimia. Joskin ei ole todennäköistä, että moni yritys onnistuisi laajentamaan organisaatiotaan ja jakamaan vastuutaan leveämmälle organisaatiolle.

Vaikkapa Bob on tässä mielenkiintoisessa vedenjakaja vaiheessa. Pienuuden edut ja kriittisen massan jäykkyys alkavat väkisinkin vääntämään ristiin. Vaihtoehdot ovatkin suuruus suuruuksien joukossa tai jokin uudenlainen ratkaisu, jolla ison jäykkyys vältetään.

Kirjoitti Antti Huttunen @ 11:53 PM