Wednesday, November 07, 2007

Sanaton suru

(päivällä olin vielä aikeissa kirjoittaa Taloussanomien paperiversion lakkauttamisesta)

Toivon koko sydämestäni, että Zweinsteinin takana olevat ihmiset tuntevat piston omassaan. Tuota se on käytännössä. Vieläkö löytyy joku, jonka mielestä se on helvetin oivaltava ja rohkea? Jossain se raja menee ja se on parempi ymmärtää jo ennen kuin tekee mitään.

Mä istuin koko iltapäivän palaverissa. Pohtimassa ensi vuoden strategioita ja kansainvälisiä painotuksia. Se tuntui tärkeältä. Neljän maissa kättelin asiakkaat, naurahdeltiin vielä siinä vessahuumorille. Kävelin suunnittelijatilaan ja sain uutiskatsauksen. Ensin en tuntenut mitään, kohautin olkiani. Bussissa tuntui tyhjältä. Ja sitten, tätä kirjoitusta pohtiessani itkin.

Huomenna on sitten se päivä, kun media keltaisen lehdistön johdolla pääsee mässäilemään tapahtuneella. Netissähän sitä on jo osin aloiteltu. Tekee pahaa ajatella, mitä otsikoissa ja lööpeissä tulee lukemaan. Vaikka toivoisin näkeväni otsikoiden sijaan vain nelivärimustaa. Tai valkoisen pinnan. Kirjoittamatta jäänyt elämä.

Lehti.

On jokseenkin hävytöntä, jos ja kun tämän päälle vielä päivitellään, että miksi tapahtui mitä tapahtui. En ole lainkaan hämmästynyt. Melkein pelottaa ajatella, miten ympäröivä yhteiskunta ei kykene näkemään miten eksyksissä nuoret ovat. Ehkä tämä avaa silmiä sille, että tarvitaan muutakin kuin tehokkuustavoitteita, huippuosaajia ja mielialalääkkeitä. Tai sitten surraan - ehkä hurskastellen - oma aikansa, pari päivää, viikko ja kaikki jatkuu kuten ennenkin.

Mutta mä jaksan silti uskoa maailman kauneuteen. Ja luulen ymmärtäväni vieläkin paremmin, miten tärkeää on elää olemisen ja suorittamisen sijaan, ja nauttia jokaisesta hetkestä. Jonain päivänä kun tämä kaikki katkeaa kuin veitsellä leikaten. Eikä se päivä ole omissa käsissä, eikä sitä ilmoiteta ennakkoon missään.

Lopuksi sanoja, kirjoittajana Ville Kalliosta (ft. Rami Raski):

Kuuletko tuon
nyt räystäät on vaiti
ja äänet on menneet
illaksi pois


kuuletko sen
niin hiljaa on kaikki
saanut on unen
puistonkin puu


vain vilpoinen tuuli
käy kylkehen sen
ottein varmoin ja hellin
vielä meidätkin sulkee syliin

hiljaiseen
hiljaiseen

Kirjoitti Antti Huttunen @ 7:32 AM

Read or Post a Comment

En tiedä, olenko itse täysin tunnevammainen, mutta en osaa hirveän suurta empatiaa tragedian vuoksi tuntea. En osaa surra muiden puolesta, olenko kylmä?

Tottakai tämä pysäyttää hetkeksi, pistää miettimään. Mutta en minä kaataisi syytä kenenkään muun niskaan kuin itse aseeseen tarttuneen. Turha syytellä vanhempia, koulua, yhteiskuntaa. "Tämä olisi voitu välttää" ja "lapsella on paha olla" ovat porulauseita, joilla vain siirrellään vastuuta pois tekijän harteilta.

Mätäpaiseita on yhteiskunnassa ollut aina ja tulee olemaan. Shit happens.

Posted by Blogger Sanat on @ 12:35 AM #
 

Ei mua jenkeissä tapahtunut vastaava hetkauttanut. Eikä tsunamikaan. Ensimmäinen liian kaukana, toinen luonnon tekemä. Ja ensin luulin, ettei tämäkään. Mutta toisin kävi.

Mä ymmärrän sen, mitä tekijän päässä liikkui. Ja se tuntuu pahalta. Varsinkin, kun tietää, ettei se ole yksittäistapaus. Yhteiskuntamme arvot ovat muuttuneet kylmemmiksi ja nuorten niskaan ladataan aika kovat suorittavan koneen odotukset. Kuka sellaiseen rooliin haluaa?

Ja mistä lopulta oli kysymys? Ihminen ei nähnyt maailmassa enää mitään muuta mihin uskoa kuin itsensä. Se on hälyyttävää.

Sosiaalipsykologisesti ollaan toiseuden käsitteen äärellä, mikä monelta osin kytkeytyy myös syrjäytymiseen. Toiseutta ilmentävät eri alakulttuurit.

Ilmiö on osa kompleksisuuskehitystä, tavallaan seuraus hyvinvoinnista ja varauden mahdollistamista kovista arvoista ja siitä, kun ihmiset eivät koe niitä omakseen. Toiset irtisanoutuvat, toiset syrjäytyvät.

Samansuuntaisesta ilmiöstä oli kysymys mm. Norjassa 90-luvulla blackmetalpiireissä tapahtuneista asioista, jotka näkyivät ulos murhina, itsemurhina ja poltettuina kirkkoina. Yhtälailla esimerkiksi taannoinen Smash Asem -tapahtuma on esimerkki yhteisöllisen toiseuden aikaansaamista ilmiöistä.

Ja mitä tulee yhteiskunnan rooliin, jos ihminen ei allekirjoita kuulumistaan tähän "valtayhteisöön" ja mielenlaatu on altis flippaamiselle, eikä pahasta olosta ole tarjolla pilleripurkkia kummempaa pakotietä (yksilön näkökulmasta, vaihtoehdottomuuden ja väistämättömyyden tunne on keskeinen osa sitä kuilua jonka MT-potilas useissa tautiluokituksissa itselleen rakentaa) niin tällaista tapahtuu.

Posted by Blogger Antti @ 2:32 AM #
 

Ja vielä parilla sanaa jatkaakseni. Koulu edustaa nuorelle yhteiskuntaa. On sen konkreettinen ilmentymä. Sen tehtävä on myydä yhteiskunta, kasvattaa meidät pelaamaan tätä yhteispeliä. Mutta menee yksilöurheiluksi, suorituskeskeisyys on ongelma. Ihmisen on lunastettava on arvonsa suorittamalla. Sen sijaan, että kokemus olisi olla arvokas oman yhteisönsä jäsenenä. Oli se työpaikka, futisjengi, koululuokka, Muse-fanclub, yhteiskunta tai vaikka ompelukerho. Jos ei natsaa, niin tyhjiöön syntyy täytettä, yksilö hakee uusia yhteisöjä, kehittää ehkä fiktiivisiä ja nostaa itsensä edelläkävijäksi, esimerkiksi. NaturalSelectors.

Posted by Blogger Antti @ 3:21 AM #
 
<< Home